Edellisessä kirjoituksessa arvelin, että kevät olisi koittamassa, mutta mitä vielä. Helmikuu on ollut kammottava pakkaskuu. Lisään tähän viime syksyisillä kävelyretkillä otetun kuvan kukasta. En jaksaisi enää katsella ikkunasta avautuvia lumimaisemia, vaan mitä luultavimmin käyn pian tökkimässä kukkia hankeen. En todellakaan ole yhtään talvi-ihminen.

Talvi on melkoista hiljaiseloa. Siis näin kun ei ole töissä. Kahdeksan kuukauden lepäämisen jälkeen ei edes 20 vuoden yhtäjaksoisen työssäolon aiheuttama väsymyskään enää tunnu, vaan välillä kaipaisi vähän tomerampaa elämää. Toisaalta taas oma toiminta on tässä ajassa hidastunut aivan etanavauhtiin, joten tomeruuden kaipuuta ei juuri saa siirrettyä toiminnan tasolle.

Kun on paljon (liikaa) aikaa, pää tuottaa paljon (liikaa) ajatuksia.  Huomaan, että en oikein välitä jakaa niitä tänne, enkä juuri muutenkaan. Ajatuksia ja ideoita tulee aivan ruuhkaksi asti. Ehkä tulevan maaliskuun aurinko piristää niin paljon, että innostuisin toteuttamaankin osan ideoista. 

Ensi kerralla jotain ihan muuta. Eli pään sisäinen elämä vaihtuu muihin aiheisiin.